Suomen Fysiatriyhdistys ry:n puheenjohtaja Karl-August Lindgren esitti välikysymyksen fysiatrian professuureista. Vastaajana toimi lääkintöneuvos Timo Keistinen, Sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Lindgren muistutti välikysymyspuheenvuoronsa aluksi, että tuki- ja liikuntaelimistä johtuva kipu-, särky-, jäykkyys- ja vastaavia oireita on joka kuukausi joka kolmannella suomalaisella. Jos tule-oireiden syyt selvitetään puutteellisesti ja ne hoidetaan huonosti, osa oireista muuttuu pitkäaikaisiksi ja vähitellen niistä kehittyy tule-sairauksia.

Lindgren esitteli myös tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien ja vammojen aiheuttamaa kuormaa kansanterveydelle ja -taloudelle:

  • Pitkäaikaisia tule-sairauksia ja -vammoja on noin miljoonalla suomalaisella
  • Mikään muu sairausryhmä ei tuota näin paljon kipua ja huonoa elämänlaatua suomalaisille
  • Jokaiselle veronmaksajalle koituva lasku kustannuksista  on noin 580 euroa vuodessa

Hän tähdensi tule-sairauksien ennaltaehkäisyn merkitystä myös koko muun terveyden ylläpitäjänä ja muistutti Kansallisen Tuki- ja liikuntaelinohjelman tavoitteita: ”Jos tuki- ja liikuntaelimistö ei toimi eikä liikkuminen onnistu, miten voidaan ehkäistä tehokkaasti, turvallisesti ja taloudellisesti esim. lihavuutta, sydän- ja verisuonitauteja, 2-tyypin diabetesta jne.”, hän kysyi ja muistutti Kansallisen Tuki- ja liikuntaelinohjelman (KTO) tehtävistä.

KTO pyrkii korjaamaan puutteita mm.

  • tule-sairauksien ehkäisyssä
  • hoitoon pääsyssä
  • hoitoketjuissa
  • kuntoutuksessa
  • koulutuksessa

”Koulutukseen tarvitaan kouluttajia”, Lindgren korosti ja jatkoi: ”Parhaita asiantuntijoita siihen ovat tule-alalla fysiatriaan erikoistuneet lääkärit, jotka ovat ensisijaisesti konservatiivisen tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidon ja kuntoutuksen erikoisosaajia.” Tarvitaan opetus– ja tutkimusvirkoja, professuureja kaikkiin lääketieteellisiin tiedekuntiin, Lindgren vaati ja kysyi:

Ovatko ministeriöt kiinnittäneet huomiota lääkärien puutteelliseen perus- ja täydennyskoulutukseen tuki- ja liikuntaelinsairauksien ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen alueilla ja sen erääseen olennaiseen syyhyn, alan oppituolien puuttumiseen maamme lääketieteellisistä tiedekunnista, ja mitä mainitut ministeriöt aikovat tehdä vastaisuudessa tilanteen korjaamiseksi?

Keistinen vastasi:

”Opetusministeriön asetuksen erikoislääkäritutkinnosta mukaan (1998/678) koulutusvastuu on yliopistoilla. Koulutus järjestetään koulutusohjelmina, joiden pituus on 5-6 vuotta. Fysiatrian koulutusohjelman pituudeksi on määritetty 5 vuotta.

Sosiaali- ja terveysministeriöllä ei ole valtaa määritellä, miten fysiatrian opetus on yliopistoissa järjestetty. Asia kuuluu yliopistojen autonomian piiriin ja toisekseen opetusministeriön hallinnonalalle. Sosiaali- ja terveysministeriö on omalla tahollaan osallistunut koulutuksen toteutukseen tarjoamalla erityisvaltionosuutta koulutuksesta palvelujärjestelmän piirissä aiheutuviin kustannuksiin. Koulutuskorvauksia myönnetään myös fysiatrian erikoistumisalan koulutukseen koulutuskuukausien tai fysiatrian erikoislääkäritutkinnon suorittamisen perustella. Professuurien järjestäminen ei kuulu sosiaali- ja terveysministeriön toimialueeseen tai toimivaltaan, vaikka kansanterveysongelma on merkittävä ja koulutusta ja tutkimusta tarvitaan.”

Kommenttipuheenvuorossaan Lindgren edelleen kaipasi ministeriön ohjausta yliopistojen suuntaan, jotta professuurien puute voitaisiin korjata.

Myös yleisökommenteissa peräänkuulutettiin ministeriön vastuuta, jotta riittävä erikoislääkärikoulutus olisi turvattu. Esiin nousi se hämmästyttävä tosiasia, että Suomesta löytyy vain yksi fysiatrian professuuri, Oulun yliopistosta. ”Aluefysiatrit tekevät huomattavaa tutkimusta, väitöskirjoja tehdään merkittävä määrä, mutta professuurien puute haittaa tutkimustulosten esille tuomista”, huomautti fysiatrian erikoislääkäri kommentissaan.