Tule-parlamentti 8.12.2009
Välikysymykset
Välikysymys ehdotuksesta liikuntalain ja -asetuksen
muuttamiseksi
Välikysymys
iäkkäiden henkilöiden liikunnan tukemisesta
Välikysymys D-vitamiinipuutteen korjaamisesta ja
osteoporoottisten murtumien hoidosta ja ehkäisystä
Välikysymys lääkinnällisestä
kuntoutuksesta
Välikysymys kliinisen TULES-tutkimuksen
rahoituksesta
Välikysymys fysiatrian professuureista
Välikysymys ehdotuksesta liikuntalain ja -asetuksen
muuttamiseksi
Tule-parlamentin ensimmäisen välikysymyksen esitti Suomen
Tule ry:n pääsihteeri Ilkka Vuori (kuva vieressä). Kysymyksen aiheena oli
ehdotus liikuntalain ja –asetuksen muuttamiseksi. Vastaajana toimi
Opetusministeriön asettaman Liikuntalakityöryhmän edustaja,
liikunta-asiainneuvos Timo Haukilahti (kuva alla).
Välikysymyksessään Ilkka Vuori ilmaisi Tule-väen
huolenaiheen: ehdotuksessa uudeksi liikuntalaiksi on erityisryhmien liikunnan
jaosto kokonaan poistettu. Toisen huolenaiheen aiheuttaa lakimuutoksen sisältämä
liikuntajärjestöjen avustamiskelpoisuuden täsmennys, jonka mukaan
”Avustettavalla liikuntajärjestöllä tarkoitetaan rekisteröityä yhdistystä, jonka
pääasiallisena tehtävänä on liikunta ja joka toimii tämän lain 1 §:n
mukaisesti.”
Välikysymyksessään Vuori korosti, että lakimuutos ei ole
sopusoinnussa Liikuntalain 1 §:ssä esitettyjen tavoitteiden kanssa. Lakimuutos
ei toteuttaisi myöskään työryhmän ehdottamassa 7 §:ssä mainittuja
avustuskriteereitä, joiden mukaan ”Avustuksen määrää harkittaessa otetaan
huomioon toiminnan laatu, laajuus ja yhteiskunnallinen merkitys”. Toteutuessaan
lakimuutos heikentäisi esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinjärjestöjen
mahdollisuuksia jatkaa ja kehittää liikunta-aktiviteetteja niille, joille se on
ensiarvoisen tärkeää, mutta joita liikuntajärjestöt eivät tavoita tai joiden
tarvitsemia palveluja liikuntajärjestöt eivät tuota. ”Lakimuutos heikentäisi
erityisliikunnan asemaa sekä sen kehittämismahdollisuuksia, vaikka näitä
nimenomaan tulisi vahvistaa”, Vuori täsmensi.
Suomen Tule ry:n välikysymyksessä kysyttiin: ”Katsooko
opetusministeriö Liikuntalakityöryhmän ehdotuksen liikuntalain ja asetuksen
muuttamisesta edistävän tämän lain 1 §:ssä mainittuja ja yleisesti hyväksyttyjä
tavoitteita, ja jos niin millä perusteilla ja millä tavoin?”
--
 Vastauksessaan liikunta-asiainneuvos Timo Haukilahti
totesi, että säädös on normaalia säädöskehitystä. Samalla hän korosti, että
ministeriön tulevaisuuden tavoitteena on keskittyä yhä enemmän strategisiin
toimintoihin sekä arviointitoimintoihin. Haukilahti lupasi, että
erityisliikunnan tarpeet otetaan tulevaisuudessakin huomioon, eikä
opetusministeriön vahvaa tukea erityisliikunnalle aiota vähentää jatkossakaan.
Haukilahden mukaan Liikuntatieteellinen seura vahvistaa otettaan soveltavan
liikunnan alueella. Hän luetteli myös yhdistyksiä, jotka jo saavat tukea
opetusministeriöltä. Lisäksi opetusministeriön tavoitteena on tukea
Raha-automaattiyhdistyksen toimintaa: ”Liikuntajärjestöt eivät tule pääsemään
RAY:n yleisavustuksen piiriin. Rajanvetoa on syytä toteuttaa, ettei
yhdistyksille tule kaksinkertaisia valtion avustuksia”, Haukilahti tähdensi.
Haukilahti totesi, että RAY on varsin salliva terveyttä
edistävässä työssään. Terveyttä edistäviin hankkeisiin jaetaan myös valtionapua
noin miljoona euroa. Haukilahti muistutti vielä uudesta mahdollisuudesta, Soveli
ry:stä, jonka jäsenistöön hän totesi kaikkien Tule-parlamentissa edustettujen
järjestöjen kuuluvan. Sovelin toimintaa rahoittaa opetusministeriö, joka myös
edellyttää järjestöjen välistä yhteistyötä. ”Ongelma on, kuinka yhteistoiminta
järjestetään”, Haukilahti sanoi.
Vastauspuheenvuoronsa päätteeksi Haukilahti korosti, että
käytännön tavoitteena on avustuslinjojen kirkastaminen, josta on jo neuvoteltu
RAY:n kanssa. Hän totesi vielä toistamiseen, että ministeriötasolla suuntana on
operatiivisen toiminnan vähentäminen ja siirtyminen kohti strategista toimintaa.
”Esitys vastaa Liikuntalain 1§:ssä määrättyjä tavoitteita
esittämieni perustelujen mukaisesti”, Haukilahti tiivisti.
Sivun alkuun
Välikysymys Helsingin kaupungille:
iäkkäiden henkilöiden liikunnan tukeminen
Suomen Nivelyhdistyksen puheenjohtaja, ylilääkäri,
ortopedi Esko Kaartinen esitti Helsingin kaupungille suunnatun
välikysymyksen iäkkäiden henkilöiden liikunnan tukemisesta.
Välikysymykseen vastasi kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu Arja
Karhuvaara (kok.).
Taustaksi Kaartinen muistutti, että tule-sairaudet,
kuten reuma ja nivelrikko, ovat hyvin yleisiä
toiminta- ja liikuntakyvyn heikkenemisen syitä.
Yksi tärkeimpiä keinoja hidastaa toimintakyvyn heikkenemistä ja
ikääntymisen haittoja on liikunta. Liikunnalla voidaan ehkäistä,
hidastaa tai korjata mm. lihaskatoa, lihasten voiman, tehon ja
kestävyyden pienenemistä, luukatoa, notkeuden ja aerobisen tehon
heikkenemistä sekä tasapainon, kävelykyvyn ja kognitiivisten toimintojen
huononemista.
Kaartinen korosti, että kaikilla pitäisi olla
tasavertaiset mahdollisuudet harjoittaa terveyttä ja toimintakykyä
edistävää liikuntaa.
”Iäkkäiden henkilöiden liikuntapalvelujen saavutettavuuteen ja
soveltuvuuteen on kiinnitettävä aiempaa enemmän huomiota”, hän vetosi ja
tähdensi, että vakavasti liikuntarajoitteiset pystyvät osallistumaan
vain vesi- ja kuntosaliliikuntaan. Yhtenä tärkeänä kaupungin tarjoamana
apuna ikääntyneille ja pitkäaikaissairaille Kaartinen mainitsi
Erityisuimakortin, joka myönnetään invalideille, joiden haitta-aste on
vähintään 55 %. Puutteeksi Helsingin kaupungin Erityisuimakortin
myöntämisperusteissa Kaartinen mainitsi, että niistä puuttuvat monet
yleiset tule-sairaudet kuten nivelrikko, selkä- ja
niska-hartiasairaudet, osteoporoosi ja fibromyalgia. Naapurikunnissa
kortin saa, jos hakijalla on esimerkiksi tekonivel.
Suomen Nivelyhdistyksen Helsingin nivelpiirin tekemään
aloitteeseen perustuen Kaartinen esitti, että Helsingin kaupunki
ryhtyisi myöntämään maksuttomat uimahalli- ja kuntosalivuorot yli
68-vuotiaille helsinkiläisille. Näin toimitaan jo Espoossa, Kauniaisissa
ja Vantaalla. (Helsingin nivelpiirin keräämä, ko. ehdotukseen perustuva
kansalaisadressi luovutetaan Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajuselle
28.12.2009.)
Suomen Nivelyhdistyksen hallituksen ja Helsingin
nivelpiirin välikysymys Helsingin kaupungille kuuluikin seuraavasti:
Mihin toimenpiteisiin Helsingin kaupunki aikoo ryhtyä iäkkäiden ihmisten
liikuntapalveluiden tukemiseksi ja sitä kautta heidän terveytensä ja
toimintakykynsä ylläpitämiseksi mahdollisimman kauan?
--
 Vastauksensa
alussa kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu Arja Karhuvaara ihmetteli,
ettei Tule-parlamenttiin osallistunut Helsingin kaupungin edustajia. Hän
kuitenkin korosti, että kaupunki on yrittänyt satsata paljon liikunnan
kehittämiseen, ja erilaisia liikuntamuotoja on tarjolla vauvasta
vaariin. Kaupunki katsookin tärkeäksi, että eri ikäryhmiä kohdellaan
tasa-arvoisesti. ”Valtuustossa on puhuttu palvelujen maksuttomuudesta
koko sen kuuden vuoden ajan, minkä olen ollut mukana. Aina aloitteet on
tyrmätty juuri tasa-arvoon vedoten”, Karhuvaara korosti. Hän myös
muistutti, että Helsingissä on noin 90 000 yli 65-vuotiasta
kaupunkilaista: tämä tekee maksuttomuuden toteuttamisen vaikeaksi.
”Ilmaisia palveluja ei ole olemassa”, Karhuvaara lisäsi, ja totesi, että
ryhmiin osallistuminen on aktiivisempaa, jos mukana on pieni maksu.
Hänen mukaansa maksullisia palveluja arvostetaan enemmän kuin
maksuttomia.
Karhuvaara totesi myös, että jo nyt on mahdollista
saada arvokortteja ja kausikortteja. Esimerkiksi vuosikortti
uimahalleihin maksaa Helsingissä 120 euroa, neljän kuukauden kausikortti
puolet tästä. Kausikortit voidaan harkinnanvaraisesti korvata
toimeentulotuen yhteydessä, jos katsotaan, että niistä on hyötyä.
Karhuvaara korosti, että kaupunki subventoi jo nyt
tilavuokrissa ja liikuntaryhmien ohjaajapalveluissa. Kaupunki tarjoaa
myös kuljetuspalveluita liikuntapalveluihin ja on järjestänyt
liikuntainterventioita koskien vanhuksia, jotka eivät pääse kotoa itse
pois. ”Tällä on myös sosiaalinen merkitys”, hän muistutti.
Kommenttipuheenvuorossaan Esko Kaartinen piti
Helsingin kaupungin asennetta
lyhytnäköisenä:
”Tasa-arvoon vetoaminen ontuu – ikäihmisten liikuntaan
satsaamisessa pitää tosiasiassa olla epätasa-arvoinen. Jos ei panosteta
siihen, että terveysongelmia ennaltaehkäistään, eivät kaupungin
rahavarat riitä senkään vertaa”, Kaartinen korosti.
”Joillekin eurokin on liikaa: niiden killinkien
menetys kaupungin kassassa ei merkitse mitään. Jos saadaan ihmiset
motivoitua liikkumaan, syntyy kokonaissäästöä”, hän jatkoi.
Vasta-argumenttina maksuttomien palvelujen
aliarvostukseen Kaartinen otti esiin ajankohtaisen esimerkin: ”Maksuton
sikainfluenssarokote veti kyllä jonoja, mutta liikunnan puute on
vaarallisempaa kuin sikainfluenssa!”
Arja Karhuvaara vastasi Kaartiselle omassa
kommenttipuheenvuorossaan myöntäen, että liikuntapalvelujen pitää olla
lähellä ihmistä. ”Monille yksikin euro voi olla liikaa – jos valta
päättää olisi meillä, liikuntapaikat olisivat aidosti subventoituja, se
voisi ehkäistä esimerkiksi diabetesta”, Karhuvaara sanoi. Toistamiseen
hän tähdensi, että Helsingin kaupungilla on aito tahto kehittää
senioripalveluita yhdessä sosiaali- ja terveysviraston sekä
liikuntaviraston kanssa. Maksuttomuuskysymykseen hän totesi, että
seuraavissa kuntavaaleissa myös kaikilla Tule-parlamentin osanottajilla
olisi painava sana. ”Asian voi ottaa vaikka teemaksi vaaleihin”
Karhuvaara totesi puheenvuoronsa päätteeksi.
Yleisö osallistui kysymyksen käsittelyyn aktiivisesti.
Hilkka Riihimäki ja Aino Sainio muun muassa muistuttivat, että
liikuntapalvelujen tarjoaminen kotona olisi ikäihmisiä hyvin palveleva
ratkaisu.
Sivun alkuun
Välikysymys D-vitamiinipuutteen
korjaamisesta ja osteoporoottisten murtumien hoidosta ja ehkäisystä
Suomen Osteoporoosiliiton, puheenjohtaja Olli Simonen esitti
Tule-parlamentissa kaksi välikysymystä, jotka koskivat D-vitamiinipuutteen
korjaamista sekä osteoporoottisten murtumien hoitoa ja ehkäisyä. Vastaajana
toimi johtaja Tapani Melkas Sosiaali- ja terveysministeriöstä.
Olli Simonen mainitsi D-vitamiinin puutteen aiheuttavan muun
muassa osteoporoosia ja lisäävän kaatumisia, sekä olevan monen kansansairauden
taustalla. Hän viittasi myös suomalaistutkimukseen, joka osoitti
D-vitamiinipuutteen hoitamisen vähentävän murtumien määrää. Tutkimuksen aikana
murtumien määrä väheni vanhuksilla vuodessa neljänneksellä ja puolittui kahdessa
vuodessa.
Simonen korosti D-vitamiinin puutteen yleisyyttä
suomalaisilla. Ravinnosta saatava D-vitamiini kattaa
miehillä
vain
1/3 ja naisilla
¼ tarpeesta.
Kahdella viidestä suomalaisesta on D-vitamiinin puute, ja hoitolaitoksissa
olevilla vakava D-vitamiinin puutos on peräti seitsemällä kymmenestä.
Auringonvaloa ei ole meillä riittävästi, eikä ruoka-aineita voida D-vitaminoida
riittävästi puutteen poistamiseksi. ”Lisäksi tarvitaan pillereitä”, Simonen
tähdensi.
Simonen esittikin sosiaali- ja terveysministeriölle
kysymyksen, onko ministeriö tietoinen D-vitamiinin puutteen aiheuttamasta
kansanterveysongelmasta, sekä miten se aikoo ratkaista ja korjata pysyvästi
suomalaisten ja erityisesti pitkäaikaishoidossa olevien suomalaisten
D-vitamiinipuutteen.
Toisen välikysymyksensä taustaksi Olli Simonen muistutti, että
osteoporoosi, osteopenia ja kaatuilu ovat syynä 35–40 000 murtumaan vuosittain.
”Jos näitä murtumien perussyitä ei diagnosoida, potilaista kolmannes saa uuden
murtuman vuoden sisällä ja 60–70 % potilaista 1–14 uusintamurtumaa myöhemmän
elämänsä aikana. Kierre jatkuu, kunnes murtuman syyt on selvitetty ja
tunnistettu ja hoito aloitettu”, Simonen tiivisti.
Simonen haastoi sosiaali- ja terveysministeriötä edelleen
viittaamalla Suomen Osteoporoosiliiton selvityksiin, joiden mukaan 1/3 –1/2 em.
syistä johtuvista murtumista olisi ehkäistävissä, jos väestön D-vitamiinipuute
korjattaisiin ja murtumien syyt seulottaisiin, tutkittaisiin ja hoidettaisiin
osana jokaisen murtuman hoitoa. ”Terveydenhuolto saisi hyvinkin nopeasti
lisävoimavaroja muiden sairauksien hoitoon”, Simonen huomautti. Nyt hän totesi
murtumien hoidon jäävän puutteelliseksi ja kysyi, mitä ministeriö aikoo tehdä
murtumien ehkäisyn järjestämiseksi, jotta uusintamurtumien ilmaantuminen estyy
mahdollisimman suuressa määrin.
--
”Vaikka meillä jo on suuret saavutukset, mahdollisuudet ovat
vielä suuremmat”, avasi sosiaali- ja terveysministeriön johtaja Tapani Melkas
oman vastauspuheenvuoronsa. Hän totesi, että kansantautien ehkäisyyn painotetaan
voimavaroja jo nyt: ravitsemus, liikunta, tupakka, alkoholi ja henkinen
kuormitus ovat selittäviä syitä kaikkiin kansantauteihimme, ja riskitekijöiden
ehkäisy on mahdollista.
Melkas muistutti, että vuonna 2005 ravitsemussuosituksia
uusittiin, ja D-vitamiinin saantisuositus nostettiin tuolloin 7,5 mikrogrammaan
vuorokaudessa aikuisille ja raskaana oleville naisille, 10:een lapsille ja
vanhuksille.
Melkas totesi, että D-vitamiinin saanti ruokavaliosta on
niukkaa, minkä vuoksi sitä on lisätty vuodesta 2003 alkaen myös nestemäisiin
maitovalmisteisiin. Silti D-vitamiinin saanti on naisilla alle suositusten
edelleen vuoden 2007 selvityksen mukaan.
Ikääntyneille on juuri tehty uudet ravitsemussuositukset,
joiden julkaisu tapahtuu ensi vuoden alussa: iäkkäillä D-vitamiinin
saantisuositus nostetaan 20 mikrogrammaan vuorokaudessa. Suositusten
muuttamisesta vastaa Ravitsemusneuvottelukunnan asettama asiantuntijaryhmä, joka
työskentelee ensi maaliskuun loppuun saakka.
Kysymykseen osteoporoottisten murtumien hoidosta ja ehkäisystä
Melkas vastasi, että keskeistä on systemaattinen vaaratekijöiden tunnistaminen
sekä interventiot vaaratekijöihin. Hän korosti, että kaatuilun ehkäisytyö on
tärkeintä, ja sen osana osteoporoosista kärsivien ihmisten tunnistaminen.
D-vitamiinilisien käyttöä parempana ja tasa-arvoisempana vaihtoehtona Melkas
piti D-vitamiinin riittävää saantia ravinnosta. D-vitamiinilisistä hyötyvät
hänen mukaansa vain terveystietoisimmat. Lisäksi Melkas muistutti, että
Sosiaali- ja terveysministeriön tehtävä ei ole antaa ohjeita sairauksien
hoidosta. Lääkärien tukena ovat sen sijaan Käypä hoito -suositukset.
Kommenttipuheenvuorossaan Olli Simonen muistutti, että
parhaimmillaankin ravinnosta saadaan vain 9 mikrogrammaa D-vitamiinia
vuorokaudessa, vaikka todellinen tarve on 20 mikrogrammaa. ”Nyt puuttuu entinen
Lääkintöhallitus valtakunnasta: tarvittaisiin virasto, joka vastaisi myös
sisällöistä eikä vain raameista”, Simonen kommentoi ja jatkoi: ”Terve luu ei
kaatuessa murru, vaikka kaatuilu mainittiin isoimpana riskinä. Osteopaniassa
murtuma tapahtuu jopa istuessa.”
Lopuksi Tapani Melkas viittasi Terveyden ja
hyvinvoinninlaitoksen tehtäviin kansansairauksien ehkäisyssä ja hoidossa, ja
vakuutti, että tässäkin asiassa mennään varmasti eteenpäin.
Sivun alkuun
Välikysymys lääkinnällisestä
kuntoutuksesta
Välikysymyksen lääkinnällisen kuntoutuksen ohjauksesta ja
organisoinnista esitti Suomen Suomen Tule ry:n puolesta toimitusjohtaja
Kaarina Laine-Häikiö Suomen Reumaliitto ry:stä. Vastaajana toimi
ylitarkastaja Hanna Nyfors Sosiaali- ja terveysministeriöstä.
Kaarina Laine-Häikiö totesi kuntoutuksen laadussa ja määrässä olevan puutteita.
”Kuntoutuksen hajanaisuus ja toimijoiden välisen koordinaation puute ovat olleet
tiedossa jo vuosien ajan”, hän totesi ja esitti pitkä listan kuntoutuksen
järjestämiseen liittyviä epäkohtia: Erikoissairaanhoidon ja
perusterveydenhuollon välinen tiedonkulku takertelee ja vastuunjako on epäselvä.
Tämä näkyy mm. hoitoketjujen katkeamisena ja kuntoutuksen puuttumisena.
Kuntoutussuunnitelmien tasossa on parannettavaa, eikä suunnitelmia tehdä
riittävästi. Lisäksi kuntoutuksen taso on kirjavaa. Kuntoutus myös vähenee
siirryttäessä Kelan piiristä kuntien vastuualueelle, ja ihmiset pääsevät
kuntoutukseen lähes aina liian myöhään.
Laine-Häikiö muistutti, että Kuntoutusasiain neuvottelukunta
on asetuksen mukaan kuntoutukseen liittyvien tahojen yhteistoimintaelin.
Neuvottelukunnan merkitys näkyvänä koordinoijana on kuitenkin
vähentynyt. Laine-Häikiö painotti, että myös sosiaali- ja terveydenhuollon
uudessa lainsäädännössä kuntoutuksen tulee olla selkeästi mukana ja
monikanavaista rahoitusta on tarpeen yksinkertaistaa kuntoutusta tukien.
Kysymys:
Mihin toimenpiteisiin ministeriö aikoo ryhtyä lääkinnällisen
kuntoutuksen ohjauksen ja organisoinnin kehittämiseksi, niin että tulevissa
uudistuksissa kuntoutukseen kanavoituu riittävä ja läpinäkyvä rahoitus, ja että
asiakkaat saavat ajoissa tarpeen mukaista kuntoutusta osana toimivaa hoitoketjua
sekä asianmukaiset kuntoutussuunnitelmat?
--
 Sosiaali-
ja terveysministeriön ylitarkastaja Hanna Nyfors aloitti vastauspuheenvuoronsa
toteamalla, ettei kuntoutus ole koskaan valmis: monikanavainen, monialainen ja
moninainen se kuitenkin on. Kuntoutus on oppialana vakiintunut mutta hajallaan,
tieteen alana se ei ole vielä vakiintunut, Nyfors totesi. Kuntoutusta
käsittelevien Käypä Hoito -suositusten laatimiseksi tarvitaan vielä paljon
todennettua tutkimustietoa.
Jotta kuntoutusta voidaan kohdentaa oikein, on tarpeen
kehittää sairauskohtaisia toimintakyvyn arviointia ja mittaamista ohjaavia
menetelmiä, Nyfors korosti ja kertoi, että STM, Kela ja Suomen Kuntaliitto ovat
rahoittaneet vuodesta 2007 lähtien THL:n (aiemmin KTL) koordinoimaa
TOIMIA–hanketta. Hankkeen tarkoituksena on arvioida tutkittuun tietoon
perustuvia mittareita ja luoda mittareista koostuva tietokanta.
Nyfors muistutti myös, että historiallisen kehityksensä
tuloksena kuntoutus on osa monikanavaisesti rahoitettua sosiaali- ja
terveydenhuollon palvelujärjestelmää. Lainsäädäntöä on rakennettu eri
aikakausina, parannettu sen osia ja viimeksi kuntoutuslainsäädäntöä on muutettu
v. 2005, jolloin Kelan kuntoutuslakeja uudistettiin. ”Koska kuntoutuksesta
säädetään erillislakeina, on vaarana ja mahdollisuutena ollut myös sen jääminen
irralliseksi osaksi terveydenhuollon kokonaisuudesta”, Nyfors totesi.
Viime vuosina on kuntoutusta kohtaan esitetty kasvavia
vaatimuksia erityisesti asiakaslähtöisyyden, vaikuttavuuden ja yhteistyön
kannalta. Pääministeri Vanhasen II hallituskaudella on käynnistynyt laajoja
sosiaali- ja terveydenhuollon sekä rakenteita että sisältöjä uudistavia
ohjelmia. Kuntoutuksen kokonaisuus tulee olemaan hyvin tärkeä kaikissa näissä
valmistelutöissä, Nyfors painotti. Tavoitteena on, että selkeästi määritellään
kuntoutuksen järjestämisvastuu ja yhteistyö sekä erityissäännökset niin
terveydenhuoltolakiin kuin myös sosiaalihuoltolakiin. Lääkinnällisen
kuntoutuksen säädökset tulevat osaksi terveydenhuoltolakia.
Nyfors mainitsi myös, että hallituksen puolen välin
arvioinnissa helmikuussa 2009 on kirjattu seuraavaa: selkiytetään
kuntoutuspalvelujen järjestämistä eri tahojen kesken sekä asiakkaan oikeutta
palveluun ja toimeentuloon kuntoutuksen aikana.
STM on käynnistänyt helmikuussa myös selvitysmiestyön
maamme kuntoutuslaitosten tilanteen arvioimiseksi ja kehittämiseksi.
Kuntoutuslaitosjärjestelmä on syntynyt suurelta osin järjestöjen käynnistämänä
veteraanikuntoutuksen toimeenpanoa varten. Kuntoutuslaitosjärjestelmä on hyvin
kattava: veteraanikuntoutukseen käytettyjen paikkojen kohtalo tulee lähivuosien
tehtäväksi.
Suomessa on lainsäädännöllä turvattu kuntoutuksen
paikallistason yhteistyö. Ensimmäisen kerran laki kuntoutuksen
asiakasyhteistyöstä annettiin 1990-luvun alussa ja sitä uudistettiin 2000-luvun
alkupuolella. Keskeistä laissa on kuntoutuksen palvelujen koordinointi ja
toimijoiden yhteistyö paikallistasolla, asiakasyhteistyöryhmään kuuluvien
tahojen määrittely ja asiakkaan asema. Monilla paikkakunnilla yhteistyöryhmä
toimii aktiivisesti. Ministeriö ohjaa aluehallintoviranomaisten
valvontatehtävää: erityistä huomiota kiinnitetään kuntoutuksen
asiakasyhteistyötoimikuntien ja työryhmien toimivuuteen ja yhteistyöhön.
Sata-komitean ehdotusten mukaisesti ministeriö on käynnistänyt
Kelan kuntoutuslain muutosvalmistelut, Nyfors totesi. Kuntoutuspsykoterapia työ-
ja opiskelukyvyn edistämiseksi mahdollistunee lakisääteisenä palveluna vuonna
2011. Vaikeavammaisten 65 vuotta täyttäneiden kuntoutuksen ikärajaa tullaan
korottamaan 67 ikävuoteen.
Kuntoutusta kehitettäessä laajemmin potilas- ja
vammaisjärjestöt toimivat asiantuntijatahona asiakkaan äänen esille tuomisessa,
Nyfors jatkoi. Yhteistyö järjestökentän kanssa on välttämätöntä ja ministeriö
tekee monialaista yhteistyötä kuntoutusasiain neuvottelukunnassa.
Lopuksi Nyfors korosti, että kuntoutussuunnitelma on keskeinen
osa laadukasta kuntoutusta. Lääkärin, moniammatillisen työryhmän ja asiakkaan
kanssa yhdessä laaditun kuntoutussuunnitelman tulisikin olla se varsinainen
työpaperi, jossa sovitaan kuntoutuksen järjestämisestä ja aikataulusta sekä
siitä, kuka tai ketkä siihen osallistuvat. Suunnitelman toteutumisen seuranta on
olennainen osa kokonaisuutta. STM on käynnistämässä myös monikanavaisen
rahoitusmallin kriittisen arvioinnin.
--
”Ilahduttaa, jos kuntoutuksen ohjaukseen kiinnitetään
huomiota”, totesi Kaarina Laine-Häikiö kommenttipuheenvuorossaan. Samalla hän
haastoi ministeriötä kysyen, missä koko lääkinnällisen kuntoutuksen laajan
tehtäväkentän vastuu on.
Yleisön puheenvuoroissa nousi esiin etenkin huoli
korvamerkityn rahan puuttumisesta: ”Kaikki raha, joka ei ole korvamerkittyä,
katoaa jonnekin, eikä se ole hoito, mihin rahat katoavat”, todettiin. Huolta
herätti etenkin vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämisvarojen siirtäminen
Kelalta kuntiin, jolloin toiminnan jatkuvuus koettiin vakavasti uhatuksi. Myös
ministeriön ohjausvastuuta peräänkuulutettiin.
Tähän Hanna Nyfors vastasi yksiselitteisesti, että jakamaton
ohjausvastuu kuuluu ministeriölle, toteutusvastuu kunnille
Sivun alkuun
Välikysymys kliinisen
TULES-tutkimuksen rahoituksesta
Kansallinen TULES ja biomateriaali -tutkijakoulun (TBGS),
puheenjohtaja Hannu Aro esitti välikysymyksen kliinisen TULES-tutkimuksen
rahoituksesta. Vastaajana toimi lääkintöneuvos Timo Keistinen Sosiaali- ja
terveysministeriöstä.
Hannu Aro pohjusti kysymystään muistuttamalla Kansainvälisestä
TULES-vuosikymmenestä (Bone and Joint Decade 2000-2010), jonka yhtenä
päätavoitteena oli korostaa tieteellisen tutkimuksen merkitystä TULE-sairauksien
ja vammojen ehkäisyssä sekä hoidon kehittämisessä.
Vaikka TULES-vuosikymmen-hanke sai valtiovallan vahvan tuen,
tutkimuksen rahoitus ei ole vastannut TULE-sairauksien kansanterveydellisiä
vaikutuksia.
Aro viittasi kysymyksenasettelussaan Suomen Akatemian
tuoreeseen arviointiin Suomen tieteen tilasta ja tasosta. ”Raportin mukaan
kliininen tutkimus on perinteisesti ollut Suomen tieteen vahvuusaloja”, hän
totesi. ”Kliinisellä tutkimuksella on maassamme edelleen myös selkeitä
kilpailuetuja, kuten korkea koulutustaso, toimiva julkinen terveydenhuolto,
laajat rekisterit ja näytekokoelmat sekä väestön myönteiset asenteet
lääketieteelliselle tutkimukselle.”
Aro listasi kuitenkin myös useita tekijöitä, jotka uhkaavat
korkeatasoisen kliinisen tutkimuksen kehittämistä:
-
Valtion panostus kliiniseen tutkimukseen vähentynyt merkittävästi vuosina
2000-2008. Yliopistosairaaloihin tehtävään tutkimukseen ohjautuva
erityisvaltionosuus (tutkimus-EVO-rahoitus) on pienentynyt 34,4, %
-
Kuntien omistamien yliopistosairaaloiden profiili laadukkaan kliinisen
tutkimuksen tyyssijana on hämärtynyt.
-
Ensimmäiset merkit kliinisen tutkimuksen tason suhteellisesta laskusta ovat
jo nähtävissä.
Aro esittikin sosiaali- ja terveysministeriölle kysymyksen:
Mihin toimenpiteisiin sosiaali- ja terveysministeriö aikoo
ryhtyä TULE-sairauksien ja vammojen kliinisen tutkimuksen kehittämiseksi näiden
sairauksien kansanterveydellistä ja -taloudellista merkitystä vastaavaksi ja
TULES-vuosikymmenen tavoitteiden mukaiseksi?
--
 Timo
Keistisen vastaus on luettavissa kokonaisuudessaan
tämän linkin kautta.
Valtio maksaa erikoissairaanhoitolain perusteella
terveystieteellisestä tutkimuksesta aiheutuvista kustannuksista korvausta
yliopistosairaaloita ylläpitäville kuntayhtymille ja muille terveydenhuollon
toimintayksiköille, Keistinen totesi ja jatkoi: Korvauksen suuruudesta,
yksikköhinnoista sekä korvauksen muista perusteista ja käytöstä säädetään
sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Sosiaali- ja terveysministeriön
terveydenhuollon toimintayksiköille laskema korvaus tutkimustyöstä perustuu
lääketieteellisten tiedekuntien ministeriölle vuosittain antamaan
toimintayksikkökohtaiseen ilmoitukseen tieteellisten julkaisujen pisteistä.
Korvausperusteena on yksikön EVO-pisteiden keskiarvo kolmelta edeltävältä
vuodelta. Valtio maksaa erikoissairaanhoitolain perusteella
terveystieteellisestä tutkimuksesta aiheutuvista kustannuksista korvausta
yliopistosairaaloita ylläpitäville kuntayhtymille ja muille terveydenhuollon
toimintayksiköille. Korvauksen suuruudesta, yksikköhinnoista sekä korvauksen
muista perusteista ja käytöstä säädetään sosiaali- ja terveysministeriön
asetuksella. Sosiaali- ja terveysministeriön terveydenhuollon toimintayksiköille
laskema korvaus tutkimustyöstä perustuu lääketieteellisten tiedekuntien
ministeriölle vuosittain antamaan toimintayksikkökohtaiseen ilmoitukseen
tieteellisten julkaisujen pisteistä. Korvausperusteena on yksikön EVO –
pisteiden keskiarvo kolmelta edeltävältä vuodelta. EVO – pisteet määräytyvät
tieteellisen julkaisun julkaisufoorumin impakti – arvon perusteella. Sosiaali-
ja terveysministeriön asetuksessa 31/2009 lääkäri- ja hammaslääkärikoulutuksen
sekä yliopistotasoisen terveystieteellisen tutkimustoiminnan korvauksen
perusteista vuonna 2009 määritettiin yhden julkaisupisteen arvoksi 4 718,15
euroa.
Vuonna 2008 maksettiin terveystieteellisestä tutkimuksesta
aiheutuvien kustannusten korvauksia yhteensä 48.743 005 euroa, josta
yliopistosairaaloille 40.601.891 euroa. Yliopistosairaaloilta saadun selvityksen
mukaan näistä korvauksista käytettiin omien tutkimushankkeiden osalta 20,1 %
perustutkimukseen, 65,5 % kliiniseen tutkimukseen ja 8,9 % palvelujärjestelmää
koskevaan tutkimukseen ja loput muunlaisiin tutkimushankkeisiin.
Järjestelmä on tarjonnut piristysruiskeen kliiniselle
tutkimukselle, Keistinen tähdensi.
Ministeriön tavoitteena on rahoituksen käytön läpinäkyvyyttä
lisäämällä mahdollistaa sen suuntaaminen entistä enemmän tutkimukseen, joka
tukee suomalaisten terveyttä ja kehittää palvelujärjestelmään vastaamaan
paremmin suurten kansantautien aiheuttamaan kuormaan.
Kommenttipuheenvuorossaan Hannu Aro kehotti
läsnäolijoita lukemaan Suomen Akatemian raporttia: ”Se on huolestuttavaa,
yliopistosairaaloista on tullut tuotantolaitoksia, vaikka päätehtävä on uusien
tutkimusmenetelmien kehittäminen – johon myös EVO on tarkoitettu”, hän korosti.
”Epäselväksi jää, mitä jatkossa aiotaan tehdä, jotta
kliinisen tutkimuksen rahoitusta kehitettäisiin vastaamaan edes jossain määrin
sitä tarvetta, joka kentällä on”, huomautti Suomen Tule ry:n pääsihteeri Ilkka
Vuori.
Keistinen päätti keskustelun vastamalla niukasti:
Ministeriön sisäinen työryhmä käy asiaa läpi, ja asetus julkistetaan
tammikuussa.
Sivun alkuun
 Välikysymys
fysiatrian professuureista
Suomen Fysiatriyhdistys ry:n puheenjohtaja Karl-August
Lindgren esitti välikysymyksen fysiatrian professuureista. Vastaajana toimi
lääkintöneuvos Timo Keistinen, Sosiaali- ja terveysministeriöstä.
Lindgren muistutti välikysymyspuheenvuoronsa aluksi, että
tuki- ja liikuntaelimistä johtuva kipu-, särky-, jäykkyys- ja vastaavia oireita
on joka kuukausi joka kolmannella suomalaisella. Jos tule-oireiden syyt
selvitetään puutteellisesti ja ne hoidetaan huonosti, osa oireista muuttuu
pitkäaikaisiksi ja vähitellen niistä kehittyy tule-sairauksia.
Lindgren esitteli myös tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien
ja vammojen aiheuttamaa kuormaa kansanterveydelle ja -taloudelle:
-
Pitkäaikaisia tule-sairauksia ja -vammoja on noin miljoonalla suomalaisella
-
Mikään muu sairausryhmä ei tuota näin paljon kipua ja huonoa elämänlaatua
suomalaisille
-
Jokaiselle veronmaksajalle koituva lasku kustannuksista on noin 580 euroa
vuodessa
Hän tähdensi tule-sairauksien ennaltaehkäisyn merkitystä myös
koko muun terveyden ylläpitäjänä ja muistutti Kansallisen Tuki- ja
liikuntaelinohjelman tavoitteita: ”Jos tuki- ja liikuntaelimistö ei toimi eikä
liikkuminen onnistu, miten voidaan ehkäistä tehokkaasti, turvallisesti ja
taloudellisesti esim. lihavuutta, sydän- ja verisuonitauteja, 2-tyypin
diabetesta jne.”, hän kysyi ja muistutti Kansallisen Tuki- ja
liikuntaelinohjelman (KTO) tehtävistä.
KTO pyrkii korjaamaan puutteita mm.
”Koulutukseen tarvitaan kouluttajia”, Lindgren korosti ja
jatkoi: ”Parhaita asiantuntijoita siihen ovat tule-alalla fysiatriaan
erikoistuneet lääkärit, jotka ovat ensisijaisesti konservatiivisen tuki- ja
liikuntaelinsairauksien hoidon ja kuntoutuksen erikoisosaajia.” Tarvitaan
opetus- ja tutkimusvirkoja, professuureja kaikkiin lääketieteellisiin
tiedekuntiin, Lindgren vaati ja kysyi:
Ovatko ministeriöt kiinnittäneet huomiota lääkärien
puutteelliseen perus- ja täydennyskoulutukseen tuki- ja liikuntaelinsairauksien
ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen alueilla ja sen erääseen olennaiseen syyhyn,
alan oppituolien puuttumiseen maamme lääketieteellisistä tiedekunnista, ja mitä
mainitut ministeriöt aikovat tehdä vastaisuudessa tilanteen korjaamiseksi?
--
Keistinen vastasi:
”Opetusministeriön asetuksen erikoislääkäritutkinnosta mukaan
(1998/678) koulutusvastuu on yliopistoilla. Koulutus järjestetään
koulutusohjelmina, joiden pituus on 5-6 vuotta. Fysiatrian koulutusohjelman
pituudeksi on määritetty 5 vuotta.
Sosiaali- ja terveysministeriöllä ei ole valtaa määritellä,
miten fysiatrian opetus on yliopistoissa järjestetty. Asia kuuluu yliopistojen
autonomian piiriin ja toisekseen opetusministeriön hallinnonalalle. Sosiaali- ja
terveysministeriö on omalla tahollaan osallistunut koulutuksen toteutukseen
tarjoamalla erityisvaltionosuutta koulutuksesta palvelujärjestelmän piirissä
aiheutuviin kustannuksiin. Koulutuskorvauksia myönnetään myös fysiatrian
erikoistumisalan koulutukseen koulutuskuukausien tai fysiatrian
erikoislääkäritutkinnon suorittamisen perustella. Professuurien järjestäminen ei
kuulu sosiaali- ja terveysministeriön toimialueeseen tai toimivaltaan, vaikka
kansanterveysongelma on merkittävä ja koulutusta ja tutkimusta tarvitaan.”
Kommenttipuheenvuorossaan Lindgren edelleen
kaipasi ministeriön ohjausta yliopistojen suuntaan, jotta
professuurien puute voitaisiin korjata.
Myös yleisökommenteissa peräänkuulutettiin ministeriön
vastuuta, jotta riittävä erikoislääkärikoulutus olisi turvattu. Esiin nousi se
hämmästyttävä tosiasia, että Suomesta löytyy vain yksi fysiatrian professuuri,
Oulun yliopistosta. ”Aluefysiatrit tekevät huomattavaa tutkimusta, väitöskirjoja
tehdään merkittävä määrä, mutta professuurien puute haittaa tutkimustulosten
esille tuomista”, huomautti fysiatrian erikoislääkäri kommentissaan.
Sivun alkuun
| 
