Olavi Airaksinen
ylilääkäri, dosentti, KYS

Tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet ja kiputilat muodostavat hyvin merkittävän osan yleislääkärin vastaanotoista. Huomattava osa näistä potilaista ohjautuu myös erikoissairaanhoitoon. Tuki- ja liikuntaelimistön sairauksien määrä kasvaa erittäin nopeasti väestön ikääntyessä. Tavallisimpia näistä vaivoista ovat selkäkipu, nivelrikko sekä lihasten ja jänteiden sairaudet.

Kansaneläkelaitoksen tilastojen mukaan tuki- ja liikuntaelinsairaudet aiheuttavat jo nyt yli viisi miljoonaa alkavaa sairauspäivärahakautta. Näistä selkäkivun osuus on yli puolet. Nivelrikko aiheuttaa ikääntyville ihmisille lisäksi merkittävää toimintakyvyn heikkenemistä. Niin ikään työkyvyttömyyden syynä tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat merkittävä tekijä.

Alaselkäkipu on hyvin tavallinen vaiva. Noin 80 % kansalaisista kokee elämänsä aikana selkäkipua. Toistuvat ja pitkittyvät, kroonistuvat selkäkivut aiheuttavat huomattavaa kustannusta yhteiskunnalle. Lyhytaikainen, akuutti selkäkipu paranee tavallisesti hyvin pienin ja vähäisin hoitotoimenpitein. Sen sijaan pitkittyvät ja kroonistuvat selkävaivat ja ongelmat aiheuttavat paljon kustannuksia niin potilaalle kuin terveydenhuoltojärjestelmälle ja lyhyt- ja pitempiaikaista työkyvyttömyyttä.

Nivelrikko, nivelten sairaudet sekä niska-hartiaseudun ja olkapäävaivat ovat myös tavallisia tuki- ja liikuntaelinvaivoja. Erityisesti työhön liittyvät ongelmat, kuten työasennot, työergonomia ja muuttuneet työskentelykulttuurit, aiheuttavat niska-hartiaseudun ongelmia ja niistä seuraavaa toiminta- ja työkyvyn haittaa enenevässä määrin.

Valtaosassa tuki- ja liikuntaelinsairauksia hoitovastuu on avohoidossa. Vakavien sairauksien (mahdollinen syöpä, tulehdus, murtuma ja erittäin vaikeaa kipua aiheuttavat hermopuristustilat) erottaminen onkin tärkeää tuki- ja liikuntaelinsairauspotilaita hoidettaessa. Selkä- ja niskavaivoissa välilevyn pullistuman tai selkäydinkanavan ahtauman aiheuttamat hermojuuripuristumat saattavat vaatia kirurgista hoitoa. Niin ikään vaikea nivelrikko ja  nivelen sairaudet edellyttävät kirurgisen hoidon toteuttamista. Tuki- ja liikuntaelinten traumat vaativat myös usein operatiivista hoitoa.

Kuitenkin valtaosa suuresta tuki- ja liikuntaelinsairauksien joukosta on hoidettavissa konservatiivisesti lääkehoidolla, liike- ja liikuntahoidolla sekä erilaisilla kuntoutusmuodoilla huomioiden monipuolisesti terveellisen elämäntavan periaatteet.

Potilaiden ohjautuminen avoterveydenhuollosta erikoissairaanhoidon palveluihin on hyvin vaihtelevaa. Eri hoitokäytännöissä on alueellisesti huomattavia eroja.

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa on 2000-luvulla kehitetty selkäpotilaiden hoidon ohjauksessa malli, jonka mukaisesti kaikki erikoissairaanhoitoa tarvitsevat selkäpotilaat ohjautuvat yhden oven -periaatteella selkävaivojen hoitoon perehtyneeseen selkäkeskukseen, jota vetää fysiatrian erikoislääkäri. Tämän taustalla on laaja-alainen yhteistyö, jossa konservatiiviseen hoitoon paneutunut erikoislääkäri tutkii potilaan kliinisesti ja tarvittaessa käyttää kuvantamispalveluita ja muita erikoistutkimuksia diagnostiikan selventämiseksi. Mahdollista operatiivista hoitoa tarvitsevat potilaat arvioidaan viikoittaisessa yhteismeetingissä neurokirurgiaa ja ortopediaa edustavien erikoisasiantuntijoitten kanssa. Tässä yhteydessä myös kuvantamisalan erikoislääkäri on käytettävissä. Tällä moniammatillisella yhteistyöllä pystytään turvaamaan operatiivisen hoidon yhtenäiset indikaatiot. Tämän lisäksi järjestelmä nopeuttaa operatiiviseen hoitoon ohjautuvien potilaitten oikea-aikaista hoitoon pääsyä. Työikäisellä vä-estöllä on todettu pitkittyvän sairausajan olevan merkittävin ennustetta heikentävä tekijä työhön paluuseen ja kuntoutumiseen.

Tämäntyyppinen hoitoketju, jossa on ohjeistettu avoterveydenhuollon lääkäreille selkeä rooli ja tarvittavat tutkimukset potilaiden hoidossa sekä ne rajapinnat, jolloin hoitoketjussa on syytä konsultoida erikoissairaanhoidon erityisasiantuntijoita, on selkeyttänyt potilaiden lähettämistä erikoissairaanhoitoon. Avoterveydenhuollon lääkärin ei tarvitse itse pohtia, onko potilas operatiivista vai konservatiivista hoitoa tarvitseva tai tarvitseeko hän erityisiä kuntoutus- tai kipupoliklinikan palveluita, vaan ne päätetään selkäkeskuksen moniammatillisessa yhteistyöryhmässä. Päävastuu jatkohoidosta ja kuntoutukseen ohjauksesta palautuu kuitenkin avoterveydenhuollon lääkäreille. Järjestely edellyttää myös säännönmukaista koulutusyhteistyötä avoterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon lääkäreiden välillä. Tämä turvataan vuosittaisilla alueellisilla koulutustapahtumilla.

Vastaavantyyppinen järjestely on toteutettu myös niskapotilaiden osalta. Läheisenä yhteistyökumppanina ovat erityisesti neurokirurgit, jotka operoivat tämän alueen sairauksia. Näissäkin sairausryhmissä asianmukainen konservatiivinen hoito tulee toteuttaa ennen kuin operaatiota harkitaan.

Olkapotilaan hoidon osalta on tiedetään, että käytettävissä on jo useita kansainvälisiä tutkimuksia, joissa on osoittettu, että lieväasteisessa ja keskivaikeassa impingement-oireyhtymässä saavutetaan yhtäläisiä hoitotuloksia sekä operatiivisella akromioplastialla että konservatiivisella etenevällä harjoitusohjelmalla. Myös monissa degeneratiivisissa sairauksissa, varsinkin iäkkäämmillä henkilöillä, konservatiivinen hoitovaihtoehto voi olla yhtä hyvä kuin operatiivinen.

Olkapotilaan hoitoketjussa on selkeästi erotettava konservatiivisen hoidon piiriin primääristi kuuluvat tapaukset erikoissairaanhoidon ja avoterveydenhuollon osalta sekä selkeästi operatiivista, rekonstruktiivista kirurgiaa vaativat tapaukset, kuten luksaatiot, tuoreet rotator cuff -vauriot, SLAP-vauriot ja traumat.

Myös olkapotilaan hoitoketjussa yhteistyö ja yhteismeetingit olkakirurgien, konservatiivista alaa edustavien fysiatrien ja kuvantamisalan erikoislääkäreiden (radiologien) kanssa on keskeisessä asemassa.

Hoitoketjuilla saavutettavat edut ovat nimenomaan hoitolinjojen yhtenäistyminen, koulutuksen leviäminen ja laajentuminen sekä yhteistyö avoterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä yhteisten koulutustapahtumien yhteydessä. Järjestelyllä voidaan turvata hoidon saatavuusannetun lainsäädännön puitteissa. Sen tavoitteena on myös pyrkiä ennaltaehkäisemään sairauslomien pitkittymistä pelkästään jonottamisesta ja hoidon odottamisesta johtuvista syistä. Työssä käyvät erikoissairaanhoidon toimenpiteitä tarvitsevat potilaat ovat hoitoketjujärjestelyissä olleet erityisen huomion kohteena. Toimenpiteillä voidaan ennalta ehkäistä työkyvyttömyyttä ja toimintakyvyn haittaa sekä nopeuttaa potilaiden paluuta takaisin entisen työ- ja toimintakyvyn pariin.

Järjestelyillä on tarkoitus myös yhtenäistää kuvantamisperiaatteita ja indikaatioita. Erityisesti harvinaisten hoitoratkaisujen ja -toimenpiteiden suhteen käytäntö yhtenäistyy.

Moniammatillinen yhteistyö eri erikoisalojen välillä on tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidossa välttämätöntä. Tule-sairauksista kärsii erittäin laaja potilasjoukko, jonka hoitamisessa yksikään erikoisala ei voi selviytyä yksin. Toisaalta tehtävän vierittäminen pelkästään avohoidon vastuulle on kohtuutonta, koska siellä on huomattava joukko potilaita, jotka tarvitsevat välttämättömiä erikoissairaanhoidon palveluja, vaativaa kuntoutusta ja konservatiivista hoitoa sekä vaativia leikkaustoimenpiteitä. Näin ollen on viisainta järjestään nämä toimivaksi hoitoketjuksi, joka on kaikille siinä toimiville osapuolille selkeä ja helppo toteuttaa. Toiminta vaatii myös jatkuvaa kouluttautumista ja tietojen vaihtoa sekä neuvotteluja ja yhteistyötä.