Päivi Leino-Arjas
dosentti, Työterveyslaitos

Tule-sairastavuus jakautuu väestössä epätasaisesti. Alemmissa koulutus- ja tuloryhmissä sairastavuus on yleisesti suurempaa kuin korkeammin koulutetuilla tai parempituloisilla. Ammattiasema liittyy myös sairastavuuteen niin, että erikoistumattomien työntekijöiden ammattiryhmissä sairastavuus on korkeinta ja vähäisintä ylemmissä toimihenkilöryhmissä.

Esimerkiksi selkäkivun esiintymisen koulutusasteen mukainen gradientti on ollut hyvin johdonmukainen eri tutkimuksissa (Dionne et al. 2001). Erot ovat havaittavissa myös sairaalahoitoon johtaneessa selkäsairastavuudessa kummallakin sukupuolella (Kaila-Kangas ym. 2006) ja pitkäaikaisen työkyvyttömyyden ilmaantumisessa johtuen sekä ei-tulehduksellisista että tulehduksellisista selkäsairauksista (Hagen et al. 2000). Ammateittaisessa tarkastelussa sairaalahoitoon joutumisen riski selkäsairauden vuoksi oli miehillä 2-5 kertaa keskimääräistä suurempi poronhoitajilla, maatalous- ja paperityöntekijöillä, apuhoitajilla ja sairaalavahtimestareilla sekä rautatietyöntekijöillä; naisilla yli kaksinkertainen riski havaittiin muovituote-, pesula- ja maataloustyöntekijöillä (Leino-Arjas et al. 2002). Alhaisin riski sekä naisilla että miehillä oli julkisen sektorin ylemmillä toimihenkilöillä. Silti Whitehall-tutkimuksessa, joka koskee lontoolaisia valtion virkamiehiä, havaittiin selvät ammattiasemaerot Tule-sairauksien aiheuttamissa sairauspoissaoloissa (Feeney et al. 1998).

Kansallisesti edustavaan otokseen ja kliiniseen tutkimukseen perustuvassa Mini-Suomi -aineistossa koulutusaste ja tuloluokka olivat niin selkä- ja niskaoireyhtymän kuin polvi- ja lonkkanivelrikonkin determinantteja, miehillä selvemmin kuin naisilla (Heliövaara et al. 1993). Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tehdyn vastaavan Terveys 2000 -tutkimuksen alustavien tulosten perusteella koulutusryhmittäiset erot tule-sairastavuudessa ovat edelleen selviä (Leena Kaila-Kangas, henkilökohtainen tiedonanto).

Terveydentilan sosioekonomisen vaihtelun taustalla ajatellaan voivan olla ainakin kahdenlaisia mekanismeja: terveydentilaltaan heikommat valikoituvat alempiin sosioekonomisiin ryhmiin (selektiohypoteesi) tai sosioekonomiseen asemaan sidoksissa olevat riskitekijät tuottavat eroja sairastuvuudessa (kausaalihypoteesi).

Monet tunnetut tule-sairauksien riskitekijät, kuten fyysisesti kuormittava työ, tapaturmat, ylipaino, tupakointi ja vähäinen vapaa-ajan liikunta jakaantuvat sosioekonomisen ryhmän mukaan samaan tapaan kuin tule-sairastavuuskin. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole selvää, missä määrin ja mitkä riskitekijätasojen erot mahdollisesti ovat tulesairauksien sosioekonomisten vaihtelun syynä. Itse asiassa tällaista tutkimusta on tehty yllättävän vähän.

Erot elintapatekijöissä tai stressioireissa eivät juuri selittäneet selkä- tai nivelkivun vaihtelua ammattiaseman ja koulutuksen mukaan aikuisilla suomalaisilla (Leino-Arjas et al. 1998). Laajassa norjalaistutkimuksessa (Hagen et al. 2006) etsittiin selkäsairauksista johtuvan työkyvyttömyyden koulutuksen mukaisen vaihtelun syitä. Työn fyysiset tai psykososiaaliset kuormitustekijät, tupakointi, ylipaino, liikunta tai alkoholin käyttö eivät selittäneet työkyvyttömyyden koulutusasteen mukaisia eroja, jotka säilyivät edelleen, kun ammattiasemakin vakioitiin. Myöskään perusterveydenhuollon palvelujen käyttöerot eivät selittäneet koulutustason mukaista vaihtelua selkäkivussa (Latzaet al. 2004). Toisaalta Helsingin kaupungin työntekijöillä havaittiin, että ammattiaseman mukaiset erot lääkärin toteamien tule-sairauksien ammattiaseman mukaisessa vaihtelussa katosivat, kun työn fyysiset kuormitustekijät otettiin huomioon (Aittomäki et al. 2006).

Jotta sosioekonomisia eroja tule-sairastavuudessa voitaisiin tehokkaasti vähentää, tulee näiden erojen mekanismeja koskevaa tietopohjaa laajentaa. Tarvitsemme siis tutkimusta, joka pureutuu erojen syihin. Laajat suomalaiset kansallisesti edustavat tutkimusaineistot antavat tähän mahdollisuuden. Varhaisiin lapsuuden aikaisiin vaikutuksiin tulee kiinnittää huomiota (Mustard et al. 2005). Myös interventiotutkimusta tarvitaan. Kun esimerkiksi terveitä elintapoja edistämällä sekä työkuormitusta ja tapaturmia työssä tai vapaa-aikana vähentämällä pyritään vaikuttamaan käytännössä tule-sairastuvuutta alentavasti, olisi tärkeää, että tällaisten toimien vaikutuksia sosioekonomisiin sairauseroihin samalla myös monitoroitaisiin. Näin tutkimus ja käytännön vaikuttaminen kulkisivat optimaalisesti rinnan.